Study trip part 3 – Some impressions

Huom. mobiiliversiossa tekstin asettelut saattavat poiketa alkuperäisestä, joten suosittelemme lukemaan tietokoneen selaimessa.

Matka kuin aikuisena sen kokenut ois

Jukka Parviainen

Niin se alkoi et’ astuin laivaan uuvuttavaan,
se tähtien vierestä mut paikkaan vapauden kiidätti.
Lapsenomainen kiillto silmissäni ei himmenyt ei,
ei vaik’ turvattomuus mut valtavaan valtaansa kahli,
ja kettingin avaimet pudotti maan pinnalle, pölyyn ihmisten,
sinne kiistattomuuteen.
Sinne mun katseeni tietysti viils’.
Ihmeekseni avaimen katseen niskassain tunsin.
Verrattoman ilkikurinen otus tää ihminen on,
ajattelin mä.
Ja myötätuntoa sain – ehkäpä kaipasin.

Uniformut mut tyköstään vapautti.
Eikös kahle kadonnut, mut’ mikä sija oli avaimel?
Hennosti sisäisesti naurahdin oikulliselle mielellein’.
Oiva tilaisuus tarjoutui lähteä tutkimaan tätä kamaraa vierasta,
enkä karun sataman häiritä antanut mä en.
Portin läpi menin päätäin niksauttain
ryhmän luokse kutsuvan ja lämpimän,
ja ehkäpä heidän kaulassaan messinkisen avaimen näin.
Heidän kanssaan ravintoa ruumiin lähdettiin hakemaan,
mut’ avain heidän sisältään – näin uskoa haluan –
pääni halkaisi ja samalla rutiinin tylsän nirhasi,
ajatuksen vapautti:
Ei täältä ollut tarkoitus kylläisenä poistua,
vaan sielun halukkaana ja nälkäisenä tunteita kokemaan.
Yhteenkuuluvuus on se ravinto suuri.

Päivät kaupungis’ halki revityn nopeudel’ valon meni.
Ihmiset ympärillä, sisäpiirissä ja ulkopiirissä,
arvokkaita oppitunteja välitti.
Huumaantuneena pässinä hämilläni mäkätin.
Maan asukkaat sinivalkoisen mulle suoraa tietoo vuodatti,
draamaani siedätti ja mahdollisuuden antoivat.
Maa halkeutunut kantaa otti, jopa hatun päästä nakkas!
Tuota en mä anteeksi antaa voinut,
kunnes ymmärsin sanoman inhimillisen:
Suorasukaisia he ovat,
mutta paha on heidän sydämestään kaukana.
Kuitenkin helposti johdateltavissa on halu menneille kultaa antaa
ja johdonmukaisuutta ja kieltäymystä suudella.

Kynttilä savuamaan alkoi,
kun yhteisö kaupungin alkoi toistuvalta tuntua.
Mä mielessäni silloin virheen näin ja ymmärsin:
Olen palvelija, joka herransa valtikkaa haluaa pitää,
olla vapaana vastuusta, olla itsenäinen ihminen ikuisesti.
Mutta yhteisö, tuo pirulainen, sitä mun sieluni halajaa.
Vakautta ja laskelmallisuutta – sitä se tarvitsee.
Voinko lapsena silloin elää?
Pelästyin ja koneeseen tavarani nakkasin,
matka kävi nopeasti Helsinkiin.

Suuri kysymys, johon vastausta en tiedä:
voinko enää palvoa vapautta?
Ikkunasta ulos katson ja hymyilen.

8.1.2019

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *