Tarkoituksellisuuden tunne ja merkityksellinen arkielämä

Sointu Riekkinen-Tuovinen

Toimin sosiaalityön esimiehenä yliopistollisessa sairaalassa ja kohtaan työssäni eri ikäisiä ja haastavissa tilanteissa olevia asiakkaita/potilaita elämäntilanteissa, joissa elämän tarkoituksellisuuden ja merkityksellisyyden löytäminen voi olla vaikeaa. Valtaosa asiakkaistani on ikäihmisiä ja myös väitöskirjatutkijana työni kohdistuu ikäihmisiin. Tutkimuksessani olen kiinnostunut siitä, millä tavoin arkielämän sosiokulttuuriset ulottuvuudet otetaan huomioon vanhuspalveluissa. Työtehtäväni ja tutkimusintressieni myötä huomaan yhä useammin pysähtyväni pohtimaan, millaisista asioista tarkoituksellisuuden tunne ja merkityksellinen arkielämä rakentuvat ja miten niitä voidaan vanhuksilla tukea. Tässä kirjoituksessa tarkastelen aihetta logoterapeuttisen ajattelun ja sosiokulttuurisen innostamisen näkökulmista.

Logoterapeuttinen ajattelu ja sosiokulttuurinen innostaminen näkökulmina vanhustyössä

Logoterapia on elämän merkityksellisyyttä korostava filosofinen suuntaus, jonka on perustanut itävaltalainen psykiatri Viktor E. Frankl (1905–1997). Kyseessä on terapiasuuntaus, mutta sitä voidaan pitää myös elämäntulkintana. Suuntauksen mukaan ihminen on fyysis-psyykkis-sosiaalis-henkinen olento, jonka elinvoima, terveys ja laajasti ottaen hyvinvointi ovat yhteydessä tarkoituksellisuuden tunteen ja elämän mielekkyyden kokemiseen. (Hämäläinen 2011, 70.) Sosiokulttuurinen innostaminen on puolestaan sosiaalipedagogiikkaan kuuluva, teoreettis-metodologinen lähestymistapa eri ikäisten henkilöiden kanssa tehtävässä työssä. Innostamisen käsite on peräisin sanasta anima, jolla tarkoitetaan elämää tai elähdyttämistä, mutta käsite voidaan johtaa myös sanasta animus, jolla viitataan motivaatioon ja liikkeeseen. (Kurki 2000.) Sosiokulttuurinen innostaminen sisältää kolme ulottuvuutta, jotka ovat sosiaalinen, kulttuurinen ja pedagoginen (Kurki 2007, 211). Nopeasti ajateltuna voisi ajatella, ettei kyseisillä viitekehyksillä ole juuri mitään yhteistä, mutta omien havaintojeni ja pohdintojeni jälkeen olen havainnut niissä tietynlaisia yhtymäkohtia. Logoterapian alkujuuret alkavat jo 1920-luvulta lähtien, mutta erityisesti ajatusmalli/ suuntaus syveni ja kehittyi Franklilla keskitysleirikokemusten myötä (Frankl 1978; Hämäläinen 2011). Sosiokulttuurinen innostaminen syntyi myös natsimiehityksen aiheuttamien demokraattisten arvojen katoamisen myötä toisen maailmansodan jälkeen, joskin Ranskassa ja levisi sieltä Keski-Euroopan lisäksi mm. Latinalaiseen Amerikkaan, mutta jossakin määrin myös muualle (kuten Suomeen).

Keskitysleirillä Auschwitzissa Frankl´in näkemykset liittyen jo aiempiin ajatuksiinsa tarkoituksellisuudesta ja sen merkityksestä ihmiselle, vahvistuivat. Jo tuolloin Frankl teki havainnon, että noissa hirvittävissä oloissa hengissä selviytyivät he, joilla oli jokin erityinen, henkilökohtainen, syy elää. (Frankl 1978; Hämäläinen 2011.) Itse olen tehnyt samankaltaisia havaintoja erityisesti ikäihmisten elämässä, joskin kysymyksessä ei ole tarvinnut olla noin vakavat, elämän ja kuoleman kysymykset. Samanlaisia havaintoja on ikäihmisten lisäksi esimerkiksi vakavaa sairautta, vaikkapa syöpää, sairastaneiden ihmisten parista. Kun elämän loppuvaihe on alkanut lähestyä, he ovat monesti sinnitelleet elämässä sen verran aikaa, että ovat nähneet esimerkiksi lapsenlapsen lähestyvän syntymän, läheisen henkilön naimisiin menon tai muun merkittävän hetken elämässä. Tämän jälkeen he ovat saattaneet hyvinkin pian menehtyä sairauteensa.

Elämässä tulisi olla jokin syy miksi elää tai jokin tarkoitus, mitä on täällä toteuttamassa.

Myös laajemmin arkielämässä näkee vanhuksia, joilla on jokin sairaus tai pari sairautta. Vanhus saattaa kokea olonsa hyvin vaikeaksi ja hankalaksi, eikä koe pärjäävänsä elämässä mitenkään; ei ole kiinnostunut enää mistään, on jollakin lailla luovuttanut. Mikään ei oikein tunnu enää tärkeältä tai merkitykselliseltä, tuntuu yksinäiseltä, eikä ole olemassa konsteja, joiden avulla saisi tilannetta muutettua. Toisaalta välillä näkee osastollakin vanhuksia, joilla saattaa olla hyvinkin monenlaisia sairauksia, ja ikää on jopa yli 90 vuotta, mutta siitä huolimatta he asuvat yksin tai muutoin vain ’porskuttavat’ eteenpäin luottavaisena elämäänsä ajatuksella ”kyllä elämä kantaa”. Tarkoituksellisuus on siis tärkeä seikka ihmiselämässä.  Elämässä tulisi olla jokin syy miksi elää tai jokin tarkoitus, mitä on täällä toteuttamassa. Se voi liittyä konkreettisesti suvun jatkamiseen, että näkee lasten ja lastenlasten kasvamisen ja toiminnan. Se voi nivoutua tärkeänä pitämäänsä työhön, vapaaehtoistyöhön/toisten auttamiseen tai mikä asia itse kullekin on merkityksellistä. Monille ihmisille on myös tärkeää jättää jälkeensä jokin merkki itsestään. Tällainen voi olla vaikkapa suvun tarinan kirjoittaminen jälkipolville.

Entäpä sitten nämä vanhukset, jotka ovat jo ’luovuttamassa’ tai joiden asioita ei kukaan nuorempi jaksa, viitsi tai ehdi kuunnella? Monilla vanhuksilla voi olla pitkän elämänkokemuksensa myötä monenlaista mielenkiintoista tarinaa kerrottavanaan meille nuoremmille, kun vain maltamme heitä kuunnella. Jotkut vanhukset ovat sairaalassa ollessaan ottaneet sosiaalityöntekijän kanssa puheeksi elämän loppuvaiheen ja kuoleman kysymykset. He ovat halunneet keskustella erilaisista asioista, jopa hautajaisjärjestelyistä, vaikka asia ei aivan lähitulevaisuudessa olisi mitenkään vahvasti odotettavissa. Monet iäkkäät ovat myös kertoneet, että ovat ottaneet kyseessä olevat asiat puheeksi lastensa tai lastenlastensa kanssa, mutta läheiset ovat joko ohittaneet asian täysin tai todenneet vain että ”älähän nyt, ethän sinä nyt ole kuolemassa…”. Vanhus on näin jäänyt vaille itselleen tärkeää keskustelua, joka on ollut hänelle ehkä tärkein asia mielessä sillä hetkellä.

Marc Wathieu. CC BY-NC 2.0.

Kehitystehtävän ja arjen tukeminen

Erik H. Eriksonin mukaan vanhuus on myös elämänvaihe, johon kuuluu oma kehityskriisinsä/-tehtävänsä, kuten ihmisen muihinkin ikävaiheisiin. Ikäihmisillä tällaisena ’kriisinä’ tai kehitystehtävänä voidaan pitää minän eheyttä versus epätoivoa. Vanhuksen pohtiessa omaa elettyä elämäänsä positiivisena seurauksena on tietynlainen viisaus tai rauha, tai mikäli tuollaiseen seesteisyyteen ei päästä, tuloksena voi olla myös katkeruus ja epätoivo. (Erikson 1982; Dunderfelt 2011, 234–235.) Vanhus voi tarvita apua oman elämänhistoriansa pohtimiseksi ja tämän kehitystehtävän toteuttamiseksi. Esimerkiksi keskustelujen avulla vanhusta voi auttaa muistelemaan elämänsä merkittäviä sisältöjä ja juuri tuota tarkoituksellisuutta. Nämä keskustelut voivat eheyttää vanhuksen minäkuvaa ja elettyä elämää.

Sosiokulttuurisessa ajattelussa tärkeää on ihmisten osallistuminen ja osallistaminen (Kurki 2000).  Erilaista toimintaa esimerkiksi ikäihmisille suunnitellaan yhdessä heidän kanssaan, heidän tarpeidensa ja kiinnostuksensa pohjalta. Ei siis niin, että työntekijä keksii ikäihmisille jotakin tekemistä (ja yleensä kaikille samanlaista), mikä ei ole välttämättä lainkaan ikäihmisten kiinnostuksen piirissä. On tärkeää tuntea ikäihmisen elämänhistoria ja kuunnella häntä kiinnostuksen kohteidensa löytymisessä.

Vanhuskin tarvitsee muuta kuin pelkkää fyysistä hoivaa ja hänellä on oikeus omaan elämäänsä ja kiinnostuksen kohteisiinsa, vaikka olisi kuinka iäkäs tai hauras.

Erityisesti sosiokulttuurisessa innostamisessa viehättää pedagoginen ajattelu eli se, että ihminen nähdään oppivana ihmisenä. Jokaisessa iässä on mahdollisuus kehittää itseään, kehittyä ja toteuttaa elämäntehtäväänsä tai kiinnostuksen kohteitansa sekä elämän päämääriänsä. Toki tämä täytyy suhteuttaa ihmisen toimintakykyyn ja kokonaistilanteeseen.  Tärkeimpänä asiassa näen juuri sen, ettei ajatella niin, ettei vanhus enää tarvitse tiettyjä asioita tai ettei hän voi tehdä enää jotakin määrättyä asiaa, kun hän on niin iäkäs. Vanhuskin tarvitsee muuta kuin pelkkää fyysistä hoivaa ja hänellä on oikeus omaan elämäänsä ja kiinnostuksen kohteisiinsa, vaikka olisi kuinka iäkäs tai hauras.

Toisaalta tässä on nähtävä myös lähes päinvastainen seikka: etenkään hauraalle vanhukselle ei saa vain itsetarkoituksena järjestää ’pakollisia virikkeitä’ ja koko ajan tekemistä, jos hän itse haluaa viettää aikaa muistoissaan tai katsellen vaikka luontoa ikkunasta (Thomasen 2013). Sosiokulttuurisella työotteella pyritään toteuttamaan sosiaalipedagogisen gerontologian ajatusta ikäihmisen elämänlaadun paranemiseen niin henkilökohtaisella kuin yhteisötasolla (mm. Kurki 2000; 27, 129). Itse näen sekä logoterapeuttisessa ajattelussa että sosiokulttuurisessa viitekehyksessä (ikä)ihmisen elämän kunnioittamisen näkökohdat ja erityisesti sen, että pyritään auttamaan ihmistä toteuttamaan sellaista elämää, mikä on hänelle merkityksellistä. Merkityksellinen elämä on luonnollisesti eri ihmisille erilaista. Vanhukset ovat heterogeeninen joukko ihmisiä; heillä ei suinkaan ole kaikilla samanlaiset tarpeet tai mieltymykset. Itse asiassa ikäihmiset poikkeavat toisistaan usein enemmän kuin jos nuorempia ihmisiä tai ikäryhmiä vertaillaan keskenään.

Ihmisellä on tarve löytää tarkoitus elämälleen ja ihminen iästä riippumatta pyrkii pääsääntöisesti löytämään tavan elää merkityksellistä arkielämää. Jos hän ei itse siihen pysty ikänsä, sairautensa tai muun seikan vuoksi, on varsinkin meidän sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten tehtävä siinä auttaa.

 

Lähteet

Dunderfelt, T. 2011. Elämänkaaripsykologia. 14.uudistettu painos. Helsinki: WSOYpro Oy.

Erikson, E. H. 1982. The Life Cycle Completed. A review. New York: W.W. Norton & Company.

Frankl, V. E. 1978. Ihmisyyden rajalla. Suomentaneet Osmo Jokinen ja Eila Sandborg. Helsinki: Otava.

Hämäläinen, J. 2011. Eksistentiaalianalyysistä eteenpäin. Logoterapian periaatteiden soveltaminen sosiaalityössä. Teoksessa: Ruuskanen, P. & Savolainen, K. & Suonio, M. (toim.) Toivo sosiaalisessa. Toivoa luova toimintakulttuuri sosiaalityössä. Kuopio: UniPress, 69-83.

Kurki, L. 2000. Sosiokulttuurinen innostaminen – muutoksen pedagogiikka. Tampere: Vastapaino.

Kurki, L. 2007. Sosiaalipedagogiikkaa ikäihmisten parissa. Teoksessa Hämäläinen, J & Nivala, E (toim.) Sosiaalipedagoginen aikakauskirja. Vuosikirja 2007. 8. vuosikerta. Suomen sosiaalipedagoginen seura ry, 197–230.

Thomasen, L.S. 2013. A Good Old Age? Life as a Nursing Home Resident in Denmark. Teoksessa Hujala, A. & Rissanen, S. & Vihma, S. (toim.) Designing Wellbeing in Eldery Care Homes. Helsinki: Aalto University publication series 2/2013, 102–113.

 

Sointu Riekkinen-Tuovinen, väitöskirjatutkija, Itä-Suomen yliopisto
sosiaalityön esimies (somaattiset erikoisalat), Kuopion yliopistollinen sairaala