TYÖKALUJA MONINAISUUDEN KEHITTÄMISEEN

SUKUPOLVET
vanhemmat ja nuoremmat työntekijät työyhteisössä

Kun ajattelen omaa ikääni –siis kalenteri-ikääni- huomaan väistämättä olevani jo pitkällä. Pitkällä sillä janalla, joka voidaan piirtää syntymän ja kuoleman välille. Olen paljon lähempänä janan kuolemapäätä kuin syntymäpäätä. Se tuntuu välillä aika uskomattomalta. Tiettyjä päätöksiä on tehtävä ja tiettyjä reunaehtoja otettava huomioon, kun suunnittelen tulevaa sekä työssä että elämässä. Usein totean, että mieleni haluaisi, mutta eittämättä on todettava, että ruumis ei enää välttämättä kykene…

Ikää ei kannata tarkastella pelkästään kalenteri-ikänä, vaikka juridisesti niin tehdäänkin. Oma subjektiivinen tunne iästä saattaa olla hyvinkin erilainen. Sama pätee toiminnallisen iän suhteen. Lisäksi nämä omat ikäkäsitykset vaihtelevat päässäni eri aikoina, jopa eri päivinäkin. Tärkeää on se, miten itse tunnen ja miten hyvin pystyn suoriutumaan tehtävistäni työssä ja vapaa-ajalla – elämässä yleensä. Käsite ikämoninaisuus miellyttää minua: silloin otetaan huomioon myös elämän ura, se kaikki mitä on kokenut, oppinut ja läpi elänyt.

Etenkin työelämässä tuntuu usein siltä, että helposti takerrutaan pikku asioihin. Oma ajatteluni ei jaksa välttämättä kiinnittyä epäolennaisuuksiin ja ihmisten puheenvuorot saattavat mennä ohi, jopa ärsyttää. Moni asia toistuu ajan saatossa ja usein tuntuu että: ”minähän olen tämän jo elänyt ja kuullut nämä samat asiat monta kertaa” On välillä pidäteltävä itseään, ettei lannistaisi nuorempien kollegoiden innostuneita kehittämisideoita toteamalla kyynisesti, että tätä on jo kokeiltu. Sitä ei enää jaksa hyökkäillä kaikkeen mahdolliseen uuteen, vaan haluaa harkita ja arvioida, ennen kuin lähtee (täysillä) mukaan kaikkeen, vaikka se kivalta tuntuisikin. Osaa jo harkita voimavarojaan, osaamistaan ja niiden hyötykäyttöä.

On hienoa, että työyhteisössä on eri ikäisiä ja erilaisilla kokemustaustoilla olevia työntekijöitä. Itse ei enää mitenkään jaksaisi opetella kaikkia uusia ”kikkoja” esim. tietotekniikassa. Etenkään ei jaksaisi paneutua sellaisiin ohjelmiin, joiden osaamisella ei tunnu olevan merkitystä itselleni ja osaamiseni kehittymiselle. En siis tunne tarvitsevani kaikkea sälää, jota työssä tulisi hallita. Toki pystyn saamaan apua kollegoilta, mutta myös avun pyytämisestä tunnen usein syyllisyyttä. Kaikilla on sama kiire ja työvälineet täytyisi kaikkien, myös minun, hallita.

En vastusta uutta ja etenkään digitaalisuutta sinänsä. Päinvastoin, kun olen saanut hyödyntää asiantuntemustani sisällön suunnittelussa ja saanut teknisen avun sellaisilta henkilöiltä, jotka hallitsevat sitä asiaa, olen innokkaasti ja tyydytystä tuntien suunnitellut mm. verkkokursseja. Silloin, kun pystyn hyödyntämään osaamistani ja ”luomaan” jotakin uutta ja erilaista, tunnen työtyytyväisyyttä. Kunpa olisikin mahdollista hyödyntää kaikkien osaamista sellaisessa, missä asiantuntijuus tulee järkevästi hyödynnetyksi!

Työyhteisön ikämoninaisuus tuo yhteisölliseen osaamiseen laaja-alaisuutta. Ikääntyneemmillä on historiallista perspektiiviä ja kokemuksessa karttunutta laajempaa näkemystä, nuoremmilla on usein uusinta, ehkä spesifiä osaamista. Jos/kun näitä erilaisia osaamisia pystytään yhdessä jalostamaan, syntyy enemmän ja parempaa kuin yksittäisellä työntekijällä yksinään syntyisi. Muiden osaamista on vain pytyttävä kunnioittamaan ja hyväksymään, että näkökulmat ovat sen näköisiä ja ikäisiä kuin on niiden omistaja. Ikämoninaisuuden hyödyntäminen on johtamiskysymys, jotta kaikkien osaaminen tulee parhaaseen mahdolliseen käyttöön ja jokaisen asiantuntemus pääse kehittymään.

PERHETILANTEEN VAIKUTUS TYÖHÖN?

”Hiljaa mummon vanha kaappikello raksuttaa Mummon pienen pirtin lämpimässä. Mummo kutoo sukkaa hämärässä, Sukkaa jonka lapsenlapsi saa. Kerran oli kello nuori niin kuin mummokin, Mutta siitä kauan on jo, kauan tietenkin, Kello raksuttaa mennyttä aikaa.” Näin laulaa Olavi Virta Matti Louhivuoren sanoin. Yli 90 -vuotiaalla äidilläni ei ole kaappikelloa vaan seinäkello. Kello raksuttaa aikaa, jolloin äitini oli aktiivinen toimija, aina menossa ja pystyi huolehtimaan itsestään kuten myös lapsista ja lapsen lapsistaan.

Nykyään äitini päivän täyttävät arkiaskareet ja puhelimen välityksellä tapahtuvat kohtaamiset ystäviin ja läheisiin. Päivään mahtuu paljon tapahtumatonta aikaa. Työpäiväni jälkeen tapahtuvat vierailut ovat siis enemmän kuin tarpeen poistamaan yksinäisyyttä ja vuorovaikutustyhjiötä. Jokapäiväisestä vapaa-ajastani kuluu päivittäin 1,5 h äitini luona vierailuun. Koen nämä vierailut tärkeiksi ja vastavuoroiseksi koska olen saanut hänen apuaan ja tukeaan silloin, kun lapseni olivat pieniä ja sairaana. Tällöin vanhempani saapuivat aina hoitamaan sairaita lapsiani ja minä pystyin tekemään työtäni vailla huolta ”jälkikasvusta”. Toisaalta koen nämä päivittäiset vierailut osittain velvollisuudeksi, mutta toisaalta myös arvokkaaksi ajaksi äitini kanssa. Koen olevani etuoikeutetussa asemassa saadessani viettää yhteistä aikaa äitini kanssa hänen elämänsä ehtoopuolella.

Pääsääntöisesti äitini pärjää omatoimisesti kerran päivässä tapahtuvan kotihoidon avun tuella. Olen kuitenkin turvapuhelimen lisäksi jatkuvasti valmius- ja hälytystilassa. Joudun pitämään siviilipuhelintani jatkuvasti mukana, että olen valmiustilassa mikäli äidillä herää epäily terveydentilassa tapahtuvasta muutoksesta tai postista tulee yllättävä lähetys esim. verottajalta tai äitini kaatuu omassa kodissaan. Tilannetta voi verrata ensiluokkalaisten lasten vanhempien tilanteeseen turvallisuuden tunteen luomisessa. Näitä puheluita tulee harvoin (esim. 1 krt/vk) ja yleensä tilanne voidaan rauhoittaa lyhyellä puhelinkeskustelulla ja lupauksella tulla käymään työpäivän jälkeen. Jos puheluun en voi reagoida heti, niin puhelut jatkuvat niin kauan, että äitini saa yhteyden. Tästä seuraa, että jos olen kokouksessa ja havaitsen äitini soittavan, kysyn työkavereiltani luvan vastata puheluun. Kertaakaan en ole saanut kieltävää vastausta työkavereiltani pyyntööni, koska he tietävät ja ymmärtävät tilanteeni. On kuitenkin käynyt niinkin, että äitini soitti perjantai-iltapäivällä ja hänen puheensa oli epämääräistä ja sammaltavaa. Ymmärsin, että nyt asiat eivät ole kohdallaan. Ryntäsin nopeasti äitini luokse ja tunnistin lievän aivohalvauksen merkkejä. Jouduin hoitamaan hänet sairaalaan ammatti-ihmisten hoitoon.

Olen myös hälytysvalmiudessa öisin. Vaikka äidilläni on turvaranneke, niin olen luvannut vastata puheluihin myös yöaikaan. Tämä siksi, että asun vain muutaman korttelin päässä äitini kodista ja turvapuhelinpalveluhenkilöstö ei välttämättä pääse auttamaan välittömästi. Pahimmillaan äitini on joutunut odottamaan kaatuneena jopa kolmekin tuntia lattialla auttajaa. Näitä yöllisiä avunpyyntöjä on tullut vain muutamia. Tämä varallaolo vaikuttaa myös työmatkoihin. Joudun järjestämään äitini ”hoitoa” mikäli olen työmatkalla yön yli. Yleensä saan apua lapsiltani, jotka ovat tällöin varalla, kun pyydän heiltä apua. Äidilläni ei ole todettu muistisairautta, mutta hätääntyessään hänen ainut turvakeinonsa olen minä. Äidilläni on lisäksi erittäin suuri huoli siitä, ettei vain minulle tapahdu mitään työmatkallani. Hänhän jäisi tällöin vaille turvaa.

Äitini käsitys työelämästä ja sen pelinsäännöistä on talvisodan jälkeiseltä ajalta – silloinkin oli kiire. Aika kuitenkin kuultaa muistot. Hänen käsityksensä työpäivän pituudesta on hyvin erilainen kuin nykyinen kokonaistyöajassa työskentely. Vaikka yritän sopia aikatauluja hänen kanssaan päivittäisille vierailuille niin aina aikataulumme eivät ole sovitettavissa yhteen. Työpaikalla voi tapahtua yllättäviä asioita, joita ei voi siirtää seuraavalle päivälle, koska seuraavan päivän työtehtävät eivät sitä mahdollista. Tätä äitini ei aina ymmärrä vaan kokee, etten arvosta hänen tarpeitaan tarpeeksi. Olemme keskustelleet aiheesta useaan otteeseen, mutta en ole saanut häntä ymmärtämään kaikkia tämän päivän työelämävaateita.

Ikääntynyt äitini on väsyneenä erittäin vaativa, kärsimätön ja lisäksi aina äitini. Minä puolestani ole se ”kiltti tyttö”. Vaikka olen lähes 60 -vuotias en osaa tehdä asioita vieläkään oikein. Keskustelu alkaa yllensä sanoilla ”eihän minun pitäisi sanoa, mutta…” Jonka jälkeen saan kuulla, mitkä asiat olen jättänyt hoitamatta, mitkä asiat olen hoitanut huonosti tai huolimattomasti ja että minulla on lisäksi liian paljon asioita hoidettavana. Yleensä vierailuni alkaa valittamisella ja elämän vaikeuksien luetteloinnilla. Ymmärrän tämän, että olen ainoa läheinen, jolle äitini purkaa pahaa oloaan. Yritän kuunnella tämän purkauksen ottamatta siitä ”itseeni”. Väsyneenä ja työpäivän jälkeen tämä ei ole aina mahdollista vaan tunnistan olevani VAIN ihminen. Ihminen joka ei ole täydellinen ja kestää kaiken. Olen tiedostanut tämän jaksamisongelmani ja koettanut siksi helpottaa tilannettani valitsemalla osa-aikatyön. Mutta osa-aikainen työskentely ei ole aina mahdollista.

Työtehtäväni koostuvat nykyään projektitehtävistä. Projektitehtäviin omaishoitajuuden toteuttaminen sopii mielestäni paremmin kuin perinteisiin lehtorin tehtäviin. Lehtorin tehtävät ovat tarkasti päivittäin aikataulutettuja ja määriteltyjä, jolloin äkilliset ja spontaanit muutokset tässä järjestelmässä ovat haasteellisia. Projektityöskentely tavoitteellisena toimintana sallii joustavat aikatalutukset ja muutokset toiminnassa. Projektityöskentely yhdistettynä osa-aikaisuuteen mahdollistaa paremmin omaishoitajuuden toteuttamisen.

Kaiken kaikkiaan voin olla ajoittain erittäin väsynyt ja ajatuksissani koska vastaan äitini arkitoimintojen sujumisesta ja hyvinvoinnista. Huomaan olevani kahden talouden loukussa; ostoksilla ollessani mietin samalla aina äidin mahdolliset tarpeet ja toiveet. Lisäksi vastaan äitini lääkehuollossa ja kiitos nykyisen Kela-korvausjärjestelmän huoman olevani viikoittain apteekin asiakkaana.

Olen äitini omaishoitaja ilman rahallista tukea, joka ei kuitenkaan muuttaisi mitään. Tämä omaishoitajana toimiminen on jatkunut jo vuosia. Koen, että ammatti-ihmisenä minulta odotetaan enemmän kuin muilta omaishoitajilta, toisaalta odotan ehkä sitä itsekin ja siksi venyn liikaakin. Välillä rasitus tuntuu enemmän välillä vähemmän riippuen myös työtehtävien vaativuudesta ja hektisyydestä. Väsyneenä voin kulkea työpaikalla huomaamatta ajatuksissani, joten en välttämättä muista edes tervehtiä työkavereita. Puhumattakaan että edistäisin työpaikan hyvinvointia. Itselleni riittää tässä vaiheessa, että saan säilymään oman työkykyni.

Jos eläisin yhtä vanhaksi kuin äitini, tyttäreni olisi nyt 67 vuotias, todennäköisesti vielä työelämässä mukana. Millähän ratkaisuilla silloin omaishoitajuutta tuetaan ja miten työelämä tukee omaishoitajia? Tuolloin luultavasti ranneke kädessäni raksuttaa digiaikaa ja välittää tyttärelleni viestin, että hyvin menee – ei tarvitse vierailla!

Cultural background (belief in oneself, values ​​and attitudes, and factors related to life view)

It has been decade since I first came to the world of Finns…. Finland. Never really heard of Finland before, since Finland seems that not to be in world news that often. This now when I think of, is a very positive thing, since news tend to report more the negative news, so Finland was not present in these… at least till the last several years.

I would emphasise that my cultural background is multicultural and coming to Karelia UAS to work was a bit of a challenge and I was at start sceptical. There are two reasons for it. First, Joensuu was far from everything in terms of distance and travel connections from main cities like Tampere and the capital Helsinki. Second, before moving to another city, many Finns mentioned to me that Joensuu was at one time a racist city, so this was not much of an appeal for me to move from one place to another! However, I must admit the urge to move on academically, professionally, career wise was more important, I overlooked these drawbacks, and here I am at Karelia UAS.

As such, believing in oneself, from a multicultural background to more or less a mono cultural mind-set is important as a change. However, believing in oneself is not enough; I had to review the factors that I view most important in my life. As a Karelia staff, things like intercultural competence and orientation factors like Orientation to people – Individualism vs. Collectivism, Orientation to responsibility – Universalism vs. Particularism, and Orientation to context – High vs. Low Context is a constant process of understanding. Sometimes, I missed the difference when understanding colleagues at work, sometimes I unconsciously judge the differences of others, but the aim has always been to minimize and accept the differences that exist between my working culture and others and move towards adaptation!

At Karelia UAS, the work culture is not the same throughout the organization, the staff and students come from different walks of life and different places within Finland. The work culture tend to be scattered within groups… this of course is my opinion and story of seeing things. During the last years that I have been working here, I have grown to identify the culture of Karelians’, which seems to be very historically and somehow mono-cultured. Understanding a new culture will probably take another decade!

Olen yrittäjä henkinen nörttityttö joka tykkää jatkuvasti kehittää uutta. Muut kuvaavat minua usein sanoilla positiiviseksi ja innostavaksi ekstrovertiksi. Miten tämä kaikki liittyy sukupuoleen ja sukupuolikokemukseen? Voisin sanoa yhtä aikaa ei mitenkään ja täysin.

Vuoteen 2014 asti yritin elää syntymässä minulle määritetyssä roolissa, eli miehenä. Kuitenkin jo lapsuudesta asti koin olevani samanlainen kuin muut ikäiseni tytöt. Tiedonpuutteesta johtuen, pyrin elämään siinä roolissa, mitä minulta odotettiin.

Eläminen esittäen roolia aiheutti itseinhoa. Tunne kärjistyi entisestään teini-iässä, jolloin kehoni petti minut ja alkoi muuttua ei toivottuun suuntaan. Tunteeni lukittuivat. Kaikki nautinto, paitsi ruoka, katosi elämästä ja vuosien varrella ajauduin kroonisen masennuksen sekä ahmimishäiriön tielle. Olin täysin turta.
Pahoinvoinnista huolimatta söin jatkuvasti tunteakseni jotain. Kehoni kunto ei kiinnostanut. En jaksanut välittää miten pukeuduin. Kuumalla kelillä verhosin kehoni vaatteisiin välttääkseni näkemästä sitä. Välttelin peilejä ja kameroita, sillä heijastuksesta katsoi ystävän sijaan hirviö. Koin olevani täysin vailla ihmisarvoa.

Pahoinvointini ei näkynyt kuitenkaan ulospäin. Menestyin opinnoissa, sain työkokemusta, toimin aktiivisesti järjestötoiminnan kehittäjänä ja hankin perhettä. Vaikka tunsin paljon ihmisiä, perhettä ja harvoja ystäviä lukuun ottamatta, minun oli vaikea muodostaa syvempää ihmissuhdetta.

Vuosia sain apua useamman terapeutin voimin, mutta asia ei ratkennut ennen kuin, olin valmis kohtaamaan itseni. Kysyn usein itseltäni mitä pelkäsin? Miksi vasta 2014? Pidän syynä tiedonpuutteesta johtuvaa ymmärtämättömyyttä. Nuoruudessani tietoa sukupuolikokemuksesta ei ollut laajasti saatavilla. Kokemuksia sai kuulla vain mediasta ja tarinat olivat värittyneitä, monesti median toimesta myynnin edistämiseksi. Vei vuosia, että uskalsin etsiä lisää tietoa asiasta. Tieto mursi vääristyneet mielikuvat ja ymmärsin voivani luopua teennäisestä roolista, jota koin yhteiskunnan minulta odottavan. Onneksi tilanne on muuttunut ja nykyisin eritoten sosiaalinen media on kiinnittänyt yhä enemmän huomiota erilaisiin tarinoihin ja tuo julki moninaisempaa kuvaa, joka tukee yksilön oikeutta olla oma itsensä.

Samalla sain vastauksen alussa esittämääni kysymykseen. Miten oma identiteetti ja ominaisuudet vaikuttavat sukupuoleen ja sukupuolikokemukseen?

Kaikilla ihmisille kuuluu oikeus olla oma itsensä. Luonne, mieltymykset, harrastukset, ympäristö, maailmankuva, seksuaalisuus tai sen puute, sukupuoli ja sukupuolikokemus ovat meille luonnollisia ominaisuuksia. Nämä ominaisuudet eivät ole ristiriidassa toistensa tai muiden ominaisuuksiemme kanssa. Esimerkiksi sukupuoli kokemus ja seksuaalisuus eivät määritä toisiaan. Olemme kaikki ainutlaatuisia ja juuri näiden ominaisuuksien summa on se, mikä tekee meistä yksilöitä, ihmisiä. Jokaisella ihmisellä tulisi olla oikeus määrittää oma polkunsa. Ominaisuuteni mukaan lukien sukupuolikokemukseni ovat osa minua. Toisaalta mikään näistä ominaisuuksista ei yksinään tai yhdessä määritä sitä kuka olen.

Karelia on työyhteisönä paikka, jossa saan olla oma itseni. Omista peloistani johtuen näin ei kuitenkaan heti ollut. Kun saavuin Kareliaan, olin juuri aloittanut sukupuolenkorjausprosessin arviointi jakson. Tuolloin asiasta tiesi perheeni ja läheisimmät ystäväni. Vaikka läheiseni olivat suhtautuneet asiaan positiivisesti ja uudessa työyhteisössäni vallitsi positiivinen henki, vei yli puoli vuotta uskaltaa puhua asiasta avoimesti. Vaikeneminen aiheutti stressiä ja kulutti voimavarojani.

Aluksi uskaltauduin avaamaan sydäntäni työtoverilleni, jonka kanssa olin ystävystynyt. Vaikka tiesin hänen olevan avoin ihminen ja uskoin suhtautumisen olevan myönteinen, asiasta puhuminen oli pelottavaa ja olin itkun partaalla. Hänen tuellaan uskaltauduin puhumaan muille ja kertomaan asiasta talonjohdolle.

Työyhteisöstä saamani palaute on kautta linjan ollut positiivista. Ihmiset ovat olleet kannustavia ja jaksamisestani on huolehdittu. Yhteisö on ollut myös aidosti kiinnostunut oppimaan mitä prosessiin liittyy. Olen kertonut mitä laissa on säädetty, mutta muuten jokainen polku on omanlaisensa. Itse voin kertoa vain omasta kokemuksestani. Esimerkiksi uskaltaudun perheen, ystävieni ja työyhteisön tukemana työskentelemään samalla kun käyn hoidoissa. Vastaava tilanne ei ole kaikille mahdollista. Läheisten ja työn menettäminen on arkea monelle meistä. Ihmiset voivat ottaa aikaa ja tilaa oman jaksamisen vuoksi tai haluta aloittaa elämänsä puhtaalta pöydältä. Mitään yhtä selvää tapaa ei ole ja kaikki polut ovat yhtä oikeita. Kaikille oman tarinan kertominen ei välttämättä ole helppoa, mistä olenkin monesti maininnut. Itselleni se on luontevaa ja olen vastannut välillä hyvinkin henkilökohtaisiin kysymyksiin, koska tiedän kysyjien haluavan oppia uutta.

Myös kannustavassa ja suvaitsevaisessa yhteisössämme on olemassa asioita, joissa voimme kehittyä yhdessä. Talon tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelman sukupuolikokemus osiota voisi vielä laajentaa. Sosiaali- ja terveyspuolen opintoihin olisi myös hyvä saada teoreettisen tiedon tueksi tarinoita kokemusasiantuntijoiden suusta. Itse olen valmis kantamaan korteni kekoon näiden asioiden edistämiseksi.

Hidastetusta filmistä trilleriinkö?

Opettajana 2000-luvun alussa – työ oli hyvin selkeää ja hallittavaa, se on päällimmäinen tunne tuosta ajasta. Töihin tullessani tiesin, mitä päivä tuo tullessaan, suuria mullistuksia ei ihmeemmin ilmaantunut. Luokkaopetusta oli runsaasti, tehtäviä, kokeita ja harkkapaikoilla kiertelyä enemmän. Tuntien jatkuvaa valmistelua, kokeiden valmistelua ja korjausta, punakynää tarvitsin ja ruutupaperin kulutus oli opiskelijoilla suurta. Opetusmateriaalit säilyivät kauniisti mapeissa siistissä järjestyksessä, kirjahylly työhuoneessani kuului asiaan kuten yhteinen pöytäpuhelinkin. Opiskelijoille tieto siirtyi hyvin opettajakeskeisesti. Minulla oli kaikki langat käsissäni ja tieto hallussani, jonka lukemattomien kalvojen ja jatkuvan monologin kautta kaadoin opittavaksi, näin kärjistettynä opetusmetodi tuolloin. Opiskelijat kirjoittivat ahkerasti muistiinpanoja tietenkin. Osaamisen tsekkaaminen tapahtui ensisijaisesti tenteissä. Piirtoheitin ja sen lamppujen palaminen olivat arkea sekä ”kalvosulkeiset” pahimmillaan. Joku opettaja selviytyi vuosikausia samoilla kalvoillakin! Opetusmateriaalia ei ehken tarvinnutkaan uusia jatkuvasti, tieto pysyi pidempään samana. Näin se varmaan oli, silti voisi peräänkuuluttaa moraalia, jos samat kalvot riittivät aina vuosikausiksi! Muovijätettä tämän päivän näkökulmasta!

Tapasin opiskelijoita enemmän, koska kontaktiopetus oli keskiössä. Ryhmäkoot olivat pienemmät, kerran vuoteen saapuivat uudet ryhmät, kokonaisuus näinkin oli hallittavampi. Tähän päivään verrattuna tunnelmaa voisi kuvata ”hidastetuksi filmiksi”, jota opettajat ohjasivat. Oppimista tässä ja nyt, ei rönsyilty, tietoa ei tulvinut, opiskelijat keskittyivät kuuntelemaan, yllätyksellisyys minimissään. Opiskelija työskenteli paljon yksin, valmistautui tentteihin ja teki annetut tehtävät omassa kammiossaan. Saatoin unelmoida, että olisipa kiva sekoittaa eri koulutusalojen opiskelijoita oppimaan yhdessä, mutta se oli mahdottomuus. Vaikka oltiin saman katona alla, ammattikoulun lähihoitajaopiskelijatkin tuolloin! Kaikki menimme arjessa omissa lokeroissamme. Työskentelimme omissa kerroksissamme, ei tarvinnut kahvitauolla kohdata toisen koulutusalan opettajia, koska meillä oli omat kahvihuoneet kerroksissamme. Tiloista voisi mainita senkin, että luokat riittivät ryhmille. Kukaan ei jäänyt tuolitta. Luokat olivat hyvin perinteisiä opettajakeskeisyyden malliin rakennettuja. Opettaja ja piirtoheitin edessä ja opiskelijat siististi pulsariveissä. Ruokatunnilla menin kollegojen kanssa syömään omaan erilliseen opettajille tarkoitettuun tilaan. Pitihän tauolla olla oma rauha, ei tarvinnut kohdata opiskelijoita!

Motivaatio työhön oli silti kova. Olinhan unelma-ammattiini vahvasti sitoutunut ja nautin roolistani tiedon jakajana, oppimisen mahdollistajana. Motivaatiota ruokki jatkuva kontakti opiskelijoiden kanssa, se oli oletustila jo alalle hakeutuessa. Elinikäinen oppiminen lisäsi myös motivaatiota työssä, lisäkouluttautuminen oli hallinnassa sekin. Kaiken kaikkiaan työ oli ”ruodussa”, säännöt olivat selkeät, muutos ei ollut keskiössä. Ja kun työpäivän loputtua painoin koulun oven kiinni, alkoi oma vapaa-aika. Työn ja vapaa-ajan ero oli selkeä. Näin myös aivot palautuivat eivätkä kuormittuneet.

Opettajan arki 2018 Kareliassa?

Nyt voin joustavasti aloittaa ja lopettaa työpäivän tilanteen mukaan ja jäädä kotiin etätyöpäivälle, joskin silti edelleen tulen työpaikalle melko säännöllisesti aamulla samoihin aikoihin. Sopii minulle. Työvälineet antavat kuitenkin vapautta työnteolle paikasta ja ajasta riippumatta, saatanpa sitä illalla kotona viettää aikaa näin työnkin kanssa. Kannettava tietokone ja älypuhelin kulkevat mukana paikasta paikkaan. Samalla lailla kuin oma kotipuhelin, älyä siinäkin.

Opiskelijoita on runsaasti enemmän kuin ”hidastetun filmin” aikaan. Heitä tulee kaksi kertaa vuodessa ympäri Suomea ja siihen lisäksi vielä vaihto-opiskelijat. Suurinta osaa tapaan verkossa, nimet ja kasvot eivät yhdisty. Lähiopetusta on niukasti entisiin aikoihin verrattuna. Opena syötän in puttia ja out puttia syntyy opiskelijoiden tiimioppimisen kautta yhdessä pohtien ja oppien, tehtäviä ratkaisten, ryhmätöitä tehden, reflektoiden, vertaisarvioiden jne. Opiskelijat saavat tehdä valintoja ja suunnitella omaa polkuaan, yksilöllisyys korostuu. Olen enemmän ohjaajan ja valmentajan roolissa välillä. Minun on siedettävä erilaisia etenemisiä, keskeneräisyyttä, hallittava kaikki eriaikaisuus, tuettava yksilöllisyyttä – ja mitä muuta kaikkea?

Lähiopetuspäivät ovat ihanaa vaihtelua arkeeni. Nautin niistä täysin siemauksin. Tai oman opiskelijaryhmän tutorointi, on ihana seurata ryhmän meininkiä ja yksilöiden kasvamista ammattilaisiksi. Saan laittaa osaamiseni likoon heidän kanssaan. Yksilöt nousevat vahvemmin esille, kun kaikkia ei valeta presis samalla muotilla. Minun tulee tunnistaa tuo yksilöllisyys ja opettajana kannustaa vahvoja puolia kaikissa. Tämä motivoi suuresti!

Vietän välillä suurimman osan päivää tekniikan kanssa, ja työhuoneessani piipahtaa kullanarvoinen tekninen apu tarvittaessa, kun tekniikka ei vaan pelitä. Kollegat huhuilevat kammareistaan, että voisiko joku neuvoa, muistaako joku, voi pe…le jne. Usein syynä on uuden ohjelman haltuun otto, joku muutos vanhaan ohjelmaan, uusi ohje tai totaalinen unohdus, miten joku homman piti tehdäkään jne jne jne. Tämä on arkea nyt, joka syö motivaatiota hetkellisesti ja kuormittaa ketä enemmän ja ketä vähemmän. Seuranani on Moodlerooms, outlook, skype, reprotronic, essi, travel, google, urkund, sähköposti… ja mitä kaikkea muuta, en muistakaan. Ja välillä joku systeemeistä kaatuu, hidastelee ja minä odottelen, odottelen!!! Silloin turhauttaa vietävästi. Pitää siirtyä tekemään toista asiaa, kun suunniteltua en voi tehdä jonkun ”häiriön” vuoksi. Häiriö on pysyvä työkaveri nykyisin, vaikkei sitä ole rekrytoitu virallisesti! Mistä lie tupsahtanut joukkoon?

Sähköposti on kommunikoinnin keskeinen väline, asiat hoituvat verkossa. Sieltä tuppaakin ylimääräistä tiedotusta ja postia, joka ei edes kuulu minulle. Niitä täppäilen roskikseen lukemattomina. Minulle tärkeitä ja tarkoitettuja posteja puran pitkin päivää tilanteen mukaan. Ollessani päivän poissa, postia on melko varmasti kertynyt tuona aikana. Työmatkalla ollessani toki nämä härpäkkeet takaavat sen etten pääse sähköpostia pakoon. Puran sen sitten olinpa missä päin tahansa aina jossain rakosessa. Spostissa on yhä useammin ohje asiasta kuin asiasta. Luen ne ja toimin niiden mukaan. Viime ajan edistys on, että ohjeet ovat videon muodossa, joka helpottaa suunnattomasti tätä yksin oppimista. Välillä pitää vain pinnistää jostain hetki tuon ilmoitetun ohjeen kanssa itsensä ajan tasalle saamiseksi. Joutuu tekemään myös valintaa, miten syvällisesti luen osaa posteista vai siirränkö niiden läpikahlaamista parempaan ajankohtaan. Muistanko sitten palata asiaan?! No, yleensä joku muistuttaa, jos tärkeä posti on jäänyt lukematta muun kiireellisemmän keskellä, joka liittyy useimmiten opiskelijoihin.

Työni koostuu monenlaisista asioista perus- ja verkko-opetuksen lisäksi. Useimmat meistä opettajista ovat jollain panoksella mukana jossain kehittämishankkeessa tai projektissa. Näiden kautta työyhteisössä tehdään töitä yli koulutusalojen ja siihen lisätään vielä strategiset kumppanit, verkostot, kansainvälinen yhteistyö. Niin, johan riittää tarinaa yhteisessä kahvihuoneessa ja ruokalassa opiskelijoiden joukossa. On rikkaus tehdä yhdessä yli rajojen töitä, siinä oppii itse ja toisaalta oma osaaminen otetaan huomioon. Työnkuvat ovat hyvinkin erilaisia samassa tiimissä, yksilöllisyyttä kuten opiskelijoillakin. Emme liiku enää ympäri maakuntaa harjoittelupaikoilla vaan enemmänkin verkostoissa työtä kehittäen eri puolella maailmaakin.

On siis monimuotoisempaa kenen kaikkien kanssa teen yhteistyötä. Jokaisella opettajalla on omat verkostonsa, jotka kantavat työssä. Työ suuntautuu paljon oppilaitoksen ulkopuolelle. Yhteistyö työelämän kanssa on motivoivaa, oma vahva käytännön kokemus on pelkkää plussaa opettajana, minulla riittää tarinoita tämän päivän trendin mukaisesti. Vaihtelua ja motivoivaa työssä on välillä olla kouluttajana, valmentajana työyhteisöissä. Siinä pysyy ajan hermolla, mikä työelämässä haastaa ja muuttuu.

Työ vaatii minulta nopeaa reagointia ja hereillä oloa. Ajatukseni liikkuu päivän aikana sujuvasti asiasta toiseen. Olen tyytyväinen saadessani olla monessa mukana, siinä oppii aina itse yhteistyössä toisten kanssa. Opiskelijat ovat valveutuneita, osallistuvia, maailmaa nähneitä toisin kuin aikaisemmin, KIVOJA ja FIKSUJA. He opettavat myös minua. Nopea tekijä, eteenpäin menijä – istun paremmin tähän positiiviseen ”trilleriin” ja nautin opettajan työnkuvan muutoksesta. Pitää osata keskittyä oleelliseen tietotulvan keskellä, löytää itselle sopivat työkalut jatkuvassa muutoksessa. Entistä enemmän korostuu oma palautumisen ja rajaamisen merkitys, työ ei saa syödä liikaa. Jos minulla olisi valtaa muuttaa trillerin käsikirjoitusta, niin pistäisin luokkatilat mullin mallin. Pulsarivien tilalle muuntautuvia kalusteita, valkoisen tilalle värejä, tilat toiminnallisuutta palveleviksi …. tästä unelmoin nyt.

Ajattelu- ja toimintatyylit

Työyhteisössä minulla on mahdollisuus kohdata erilaisia ihmisiä päivittäisessä työssäni. Oikeastaan se on työni suurin ilo ja rikkaus. En voi valita useinkaan työkaveria, tiimiä vaan se annetaan minulle annettuna. Ja ehkä hyvä niin. Harvoin saamme tai voimme valita rinnalle työtoverin, jonka ajattelu- ja toimintatyylit ovat samanlaiset kuin minulla itselläni. Voin saada helposti itseni kiinni arvioimasta työtoverini työtapoja liian hitaaksi, liian vauhdikkaaksi, liian rönsyileväksi tai liian byrokraattiseksi. Peilaan omia ajatuksiani ja tapojani työskennellä muiden tapoihin työskennellä. Voisin pysähtyä joskus, katsoa ympärilleni ja arvioida vilpittömästi työtovereideni tapoja työskennellä työyhteisössä. Olisi suorastaan loistavaa, jos voisin kehittää itseäni ihmisenä tai työntekijänä oppien muiden työtavoista, asenteista tai ajatuksista. Silloin vuorovaikutus olisi parhaimmillaan. Työtovereiden, ystävien tai kylänmiesten kanssakäymisten tuloksena se erilainen ihminen voisi vaikuttaa minun kasvuun ihmisenä positiivisesti. Periaatteella silmät auki ja avoimin mielin, niin ihmisten välisistä päivittäisistä kanssakäymisistä voisin vielä saada puristettua arvaamatonta henkistä pääomaa itselleni.

Työyhteisön jäsenenä niin minulla kuin työtovereillani on oikeus olla työssään oma itsensä. Halusinpa tai en tuon aina työssäni oman persoonan ainakin osittain mukanani työhön. Opettajakoulutuksessa kävimme muutaman kerran keskusteluja opettajan roolista tai opettajamallista. Mielipiteet vaihtelivat laidasta laitaan. Opettajarooli opetustyössä eli opettaja ”hyppää” opettajan rooliin astuessaan luokkaa ja toinen ääripää, että opettaja astuu luokkaan omana itsenään ilman opettajaroolia. Molemmissa tapauksissa on mielestäni hyvät ja huonot puolet. Itselleni oli helpointa hypätä luokkaan ihan omana itsenäni. Toisaalta sitten oma persoonani ja sen myötä tulevat työtavat ja tottumukset eivät saa olla ristiriidassa työpaikan sääntöjen ja tapojen kanssa. Riippuen työyhteisöstä ja -tehtävästä oman persoonallisuuden tai erilaisuuden esiin tuominen on sallitumpaa tai helpompaa. Itselläni ei työssäni näitä rajoja ole minulle ainakaan vielä kerrottu. Erilaisuutta on hyväksytty työyhteisössäni hyvinkin pitkälle.

Olen huomannut työurani aikana, että työyhteisössä ajattelu- ja toimintatyylit vaihtelevat varsinkin eri toimi- tai koulutusalojen välillä. Ymmärrettävästi samalle koulutusalalle hakeutuvat hyvinkin saman tyyppiset henkilöt, joten ei ole kummallista, että koulutusalan sisällä toimintatyylit ovat hioutuneet hyvinkin samanlaisiksi. Pahimmassa tapauksessa ”oman alan” asiantuntijatiimit alkavat pyöriä samoja latuja ja uusiutuminen tai uudet innovaatiot saattavat hävitä. Omalle kohdalleni on useimmin sattunut, että railakkaasti ristipölyytetyt tiimit ja kehittämisryhmät, pääsevät parhaimpaan tulokseen. Kun henkilöitä valitaan eri tiimeihin olisikin tarkkaan mietittävä tiimin perustehtävä: onko tiimin tarkoitus syventää yhteisesti asiantuntijuutta vai haetaanko uusia raikkaita ajatuksia yli koulutus- tai toimialojen.

Osana asiantuntijatyöyhteisöä mielestäni työyhteisön tulisi sallia mahdollisimman pitkälle erilaisuutta ja tukea sekä mahdollistaa erilaiset toiminta- ja varsinkin ajattelutyylit sekä- mallit. Asiantuntijatyöyhteisön lähtökohtana tulisi olla myös luottamus asiantuntijoiden osaamiseen. Liiallinen ohjaus tai pahimmillaan byrokratia on innostusta tappava ajattelu- tai toimintatyyli asiantuntijaorganisaatiossa. Toisaalta täysin anarkistinen toimintamalli ei tuota sekään hyviä tuloksia. Kultaisen keskitien löytäminen tässäkin asiassa on helpommin sanottu kuin tehty. Daidaloksen tapaan joskus syöksymme mereen tai mehiläisvahan siivet sulavat auringon lämmössä, mutta kultaisen keskitien löytyminen tässäkin asiassa on niin tärkeä, että sitä pitää etsiä. Koko työelämä.

Terveys on minulle vähintäänkin mielenkiintoinen käsite. En ole koskaan ollut täysin terve, sillä olen syntynyt kroonisen sairauden kera. Mutta olen aina ollut enemmän terve kuin sairas. Olen sitä edelleen. Olen aina ollut työkykyinen, vaikka asiaa onkin epäilty. Epäilyn kipeys on riipaissut syvältä.

Kroonisen sairauteni oireiden paheneminen ja uusien sairauksien puhkeaminen ja rajoitteiden lisääntyminen ovat värittäneet ammattikorkeakoulu-uraani. Väriskaala on ollut osin raskaan tumma, mutta valonpilkahduksia on löytynyt jokaiseen päivään. Rajoitteet liittyvät erityisesti työtilojen sisäilman laatuun ja niistä aiheutuviin fyysisiin oireisiin ja allergioiden pahenemiseen. Pahimpina päivänä sekä hengittäminen että liikkuminen tuntuvat mahdottomilta toiminnoilta.

Jatkuva huonovointisuus ja kipu ovat haastaneet työssäjaksamista enemmän kuin tarpeeksi. Haasteet ovat jatkuneet yli vuosikymmenen, mutta silti olen edelleen työssäni.

Mistä tulee voima jatkaa työssä? Miksi jaksaa nousta ylös aamulla ja hoitaa päivän työnsä parhaalla mahdollisella tavalla. Yksi tekijä on työn mielekkyys. Työlläni on merkitystä. Voin vaikuttaa monen ihmisen elämään päivittäin, joko hyvällä tai pahalla. Olen valinnut hyvän.

Olen onnekseni saanut maailman fiksuimmat asiakkaat ja tavattoman hienot kollegat. Heidän kanssaan on hyvä tehdä töitä. Työ heidän kanssaan on haastavaa ja mukavaa. Elämän kirpeys maistuu porukalla makeammalta.
Olen kipukroonikko, mutta se ei ole kenenkään syy. Sen asian muistaminen joka päivä tekee realistiseksi ja nöyräksi. En rankaise muita, vaikka minuun sattuu. Ymmärrys siitä, että asiat voisivat olla paljon huonommin pitää pään selvänä ja asettaa mittasuhteet paikoilleen.

Voimaa saan läheisiltä ihmisiltä. Rajoittunut ruokavalio on välttämätöntä, jotta pärjään arjessa. Liikun niissä puitteissa, kun se on mahdollista. Vältän paikkoja, joissa voin huonosti. Vapaa-aikanani rajoitan niiden ihmisten tapaamista, jotka syövät energiaani. Shoppailu, musiikki, kulttuuririennot ja vaihtoehtoishoidot lataavat minuun lisää virtaa.

Olen päättänyt, etten anna periksi.

Kuormitus työelämässä – se tuntuu kasvavan koko ajan. Joitakin vuosi sitten muistan, että välillä olleen hieman rauhallisempia työviikkoja ja silloin sai tekemättömien töiden pinoa purettua. Mutta jo muutaman vuoden ajan, tuollaisia rauhallisempia ajanjaksoja ei enää tunnu olevan, vaan päinvastoin, vauhti kiihtyy jatkuvasti ja to do –lista vain pitenee. Toinen kuormitusta aiheuttava muutos on jatkuva muutos työntehtävissä, vastuissa, toimintatavoissa jne. Jatkuva uuden oppiminen on antoisaa mutta myös vaativaa ja voimia kysyvää.

Mikä minulle aiheuttaa kuormituksen tunnetta ei yleensä ole työ itsessään vaan useat samanaikaisesti hoidettavat tehtävät ja päällekkäiset deadlinet sekä työpäivän pirstaleisuus. Kokoukset, jatkuva sähköpostitulva, puhelin, hälinä ympärillä eli kiire ja keskittymisen vaikeudet tuntuvat kuormituksena.

Osaan nykyään paremmin tunnistaa merkit itsessäni, kun kuormitusta tai vauhtia on liikaan. Osaan pysähtyä ja arvioida tilanteen uudelleen. Olen aina ollut listojen tekijä ja olen viime aikoina vielä aiempaa enemmän. Olen huomannut, että jos en kirjoita asioit muistiin, ne todellakin usein unohtuvat. Asioita vain on liikaa muistettavaksi. Välillä hyödynsin erilaisia sovelluksia työn suunnitteluun mutta nyt teen pääasiassa listat perinteisesti Wordilla tai jopa paperilla. Tärkeintä on nähdä kokonaisuus yhdellä vilkaisulla. Ja toinen hyvä puoli, jonka olen havainnut muistiinpanojen tekemisessä on se, että näin minun ei tarvitse itse pitää asioita mielessä eli ne eivät kuormita muistiani ja mieltäni. On siis kevyempi olo.

Oman työn johtamisessa ja priorisoinnissa mielestäni esimiehellä on keskeinen rooli. Esimiehen lähestyttävyys sekä työntekijän kuuleminen ja aito tukeminen ovat todella tärkeitä työssä onnistumisen sekä jaksaminen kannalta. Kehityskeskustelujen muuttuminen tavoitekeskusteluiksi on mielestäni hyvä suunta, koska keskusteluissa sovitaan keskeiset tavoitteet, jotka ohjaavat seuraavan vuoden tehtävien priorisointia.

Muistiinpanojen tekeminen auttaa minua myös työni suunnittelussa ja tehtävien priorisoinnissa. Olen jakanut työni eri tehtäväalueisiin ja jokaiselle alueelle on oma ”listansa”. Näin yhdellä silmäyksellä voin nähdä mitä on tulossa ja mistä minun kannattaa aloittaa. Pyrin keskittymään yhteen tehtävään/tehtäväalueeseen pidemmäksi aikaa esim. tunnin tai useamman kerrallaan. Tehtävien priorisointia teen aina kuin mahdollista niin, että opiskelijoiden ja heihin vaikuttavat asiat hoidan ensin.

Osallistuin Aslak-kuntoutukseen muutama vuosi sitten ja opin todella paljon. Paljon oli jo entuudestaan tuttuakin mutta nyt otin opit käyttöön ja tein muutoksia tavoissani toimia. Aiemmin kiireen keskellä oli usein tapana skipata kahvi- tai lounastauot, kun oli olevinaan liian kiire. Kiireen ja tehokkuuden ihannoinnin olen nyt jättänyt taakse. Tauoilla on merkitystä, koska ne auttavat jaksamaan ja nuo hetket ovat usein myös todella hedelmällisiä keskusteluhetkiä kollegoiden kanssa. Jos olen väsynyt, keskittymiskykyni kärsii ja näin työnikin kärsii. Etätyö mahdollistui pari vuotta sitten ja se on ollut toimiva työskentelytapa minulle. Olen parin viime vuoden aikana työskennellyt osana tiimiä ja se on mahdollistanut avun pyytämisen ja tarjoamisen, kun aika ei riitä tehtävien tekoon. Myös mahdollisuus ajatusten vaihtoon tiimin jäsenten kesken luo mahdollisuuksia työn kehittämiseen sekä työssä kehittymiseen. Teemme mielestäni usein liikaa asioita yksin, kun yhdessä aidosti tekeminen antaa paljon tukea ja onnistumisen kokemuksia ja tuloskin on usein parempi.

Palautuminen työstä on tärkeää, sen olen oppinut omilta yrittäjävanhemmiltani. Palautumiseenkin täytyy panostaa, se ei tapahdu itsestään. Minulle henkilökohtaisesti parasta palautumista on perheen ja läheisten kanssa laatuajan viettäminen.

Aslakissa opittua ja niin totta: pidä huolta itsestäsi niin kuin pitäisit huolta pienestä lapsesta: syö hyvin, nuku tarpeeksi ja leikki!