Hybridisoituminen auditoriossa – läsnäolon etiikkaa etsimässä

Miia Pasanen

Tämä kolumni on johdanto SotePeda24/7 –hankkeen artikkelisarjaan, joka pohtii eettisyyden oppimiseen ja opettamiseen liittyviä kysymyksiä digitaalisissa toimintaympäristöissä. SotePeda24/7 on valtakunnallinen OKM:n rahoittama hanke, jossa tavoitteena on esimerkiksi digitalisaation edistäminen. Artikkelisarjan artikkelit kirjoitetaan Karelia- ja Diakonia-ammattikorkeakoulujen yhteistyönä. Ensimmäinen artikkeli ilmestyy Diakin Dialogi-verkkomediassa alkuvuodesta 2020 ja siinä pohditaan, miten eettisen osaamisen polku sosiaali- ja terveysalan opetussuunnitelmissa kulkee. Toinen artikkeli ilmestyy Karelia-ammattikorkeakoulun Vasu-verkkojulkaisussa keväällä ja keskittyy opiskelijoiden kokemuksiin eettisten kysymysten oppimisesta.

Tässä minä seison. Tikkarinteen auditoriossa naputtavien koneiden edessä ja yritän tavoittaa heitä, opiskelijoitani. Viritän koneita, yritän ymmärtää ja mielessäni herää hämmennys, ovatko he täällä? Olinko minäkään äsken siinä kokouksessa jossa kirjoitin sähköpostejani? Kerron opiskelijoille Timo Harrikarin (2019) podcastista jossa kuvataan tätä olemisen tapojen hybridisoitumisen aikaa. Miten paikka ja aika menettää merkityksensä ja olemme läsnä monessa tilassa. Ja se kaikki on täällä ja tänään.

Huomaan usein tekeväni liian montaa asiaa yhtä aikaa. Tehokkuuden nimissä tapahtuva monen asian yht´ aikainen tekeminen kuitenkin väsyttää. Onkin tutkittu, että meillä multitaskaajilla esimerkiksi keskittymiskyky näyttää herpaantuvan helpommin (ks. Moisio 2017). Voisiko ajatella, että tämä voi haastaa myös tärkeää läsnäolon taitoa joka on työmme ydintä. Tai sen oppimista? Kuinka rakentaa läsnäoloa ja sen oppimista tukevia oppimisympäristöjä? Ajatusteni hämärtyessä saatan erottaa uuden opetussuunnitelmamme hohtavat kirjaimet: ” sosionomiopinnot perustuvat käsitykseen oppimisesta reflektiivisenä, kokemuksellisena ja sosiaalisesti rakentuvana prosessina.”  (Opetussuunnitelma 2019). Eli kohti sitä.

Auditorio-kokemukseni jälkeen yritän kirkastaa itselleni mikä on se oppimisen polku, jota voin rakentaa opiskelijan tueksi näissä rinnakkaisten tilojen keskellä. Vastauksia etsiessä kainalooni lähti kirjastosta Juha Himangan (2018) teos jolla on juhlallinen nimi: Korkein opetus. Himanka (2018, 83) tuo selkeästi esiin, että korkeakoulupedagogiikan keskeisiä lähtökohtia on syväsuuntautuneisuus, opiskelija- ja oppimislähtöisyys sekä reflektiivisyys eli kuulostaa jälleen tutulle. Kirja tuo myös ratkaisun avaimia työskentelyyn, sillä hämmästyttävimmät tulokset opetuksen tuloksellisuudesta saavutettiin jo Antiikissa (Himanka 2018, 69).

Eikö Antiikki ja sen kellastuneet filosofiset lehdet ole vähän vanhahtava avain ratkomaan digitaalisen ajan heijastuksia? Himanka (2018) kuitenkin kannustaa, että hyveiden opettamisen ongelma on edelleen ajankohtainen. Hän viittaa, että jos toimintamme olisi erilaista niin poistuisi iso joukko digitaalisenkin aikakauden ongelmia. Samansuuntaista pohdintaa pilkahtelee ajassamme muuallakin. Esimerkiksi Laininen (2018) puhuu ekososiaalisesta sivistyksestä johon aikakautemme olisi aika pyrkiä uudistavan oppimisen keinoin.

Tämän herättämänä palaan vanhaan Mezirowin ym. (1995) teokseen ja pohdin, kuljenko minä nyt opettajana uudistavan oppimisen tiellä. Osaanko reflektoida vain ilmiötä, Moodlen hiljaisia ja kasvottomia profiileita vai tarkastelenko tässä oppimisprosessia ja sen vaiheita? Vai pääsisinkö pähkäilyissäni kriittisen reflektion puolelle, merkitysperspektiivieni taustalla oleviin oletuksiin, mihin ajatukseni läsnäolosta perustuvat? Miksi tämä on minulle niin tärkeää? Toimintaympäristö on muuttunut ja minun oletukseni eivät enää toimi.

Mitä Antiikissa tähän olisi vastattu. Pitäisikö palata vielä sinne. Miten hyveitä voisikaan oppia. Ehkä ensi kerralla pysähdyn, katson mitä oppija tekee. Palaan siihen mitä Sokrateen opetusnäytteessä tapahtui (ks. Himanka 2018, 82). Ehkä opettelen esittämään enemmän kysymyksiä, kysymyksiä joihin minulla ei ole vastauksia. Ehkä kysyn tätä mitä nyt mietin. Ehkä heillä on jo vastaus.

 

Teksti: Miia Pasanen, lehtori (sosiaaliala), Karelia-ammattikorkeakoulu

Kuva:  William Moreland / Unsplash

Lähteet

Harrikari, T. 2019. Sosiaalityön haasteet: Ilmastonmuutos, muuttoliikkeet ja digitalisaatio. https://alusta.uta.fi/2018/12/14/podcast-sosiaalityon-tulevaisuuden-haasteet-ilmastonmuutos-muuttoliikkeet-ja-digitalisaatio/

Himanka, J. 2018. Korkein opetus – Opettamisen lähtökohdat yliopistoissa ja korkeakouluissa: johdatus opettajalle. Kustannusosakeyhtiö Vastapaino. Tampere.

Laininen, E. 2018. Transformatiivinen oppiminen ekososiaalisen sivistyksen mahdollistajana. Ammatillisen kasvatuksen aikakausikirja, Digitaalinen erikoisnumero 5/2018, 39-56. Okka-säätiö. https://akakk.fi/wp-content/uploads/AIKAK-5.2018-DIGI.6.2.19.pdf

Mezirow, J., Lehto, L., Lindqvist, E., Ahteenmäki-Pelkonen, L. 1995. Uudistava oppiminen: kriittinen reflektio aikuiskoulutuksessa. Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus. Helsinki.

Moisio, M. 2017. Brain activations related to attention and working memory and their association with technology mediated activities. Department of Psychology and Logopedics. Faculty of Medicine University of Helsinki, Finland. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-2980-2

Opetussuunnitelma. Sosionomi (AMK). 2020. Karelia-ammattikorkeakoulu. https://soleops.karelia.fi/opsliitteet/Opintopolku/Sosionomi.pdf

43 Artikkelin näyttökerrat