Töyhtötintti ja satunnainen opettaja

Miia Pasanen

Tämä kolumni on osa SotePeda24/7 –hankkeen artikkeli- sarjaa, joka pohtii eettisyyden oppimiseen ja opettamiseen liittyviä kysymyksiä digitaalisissa toimintaympäristöissä. Kyseessä on valtakunnallinen OKM:n rahoittama hanke, jossa tavoitteena on esimerkiksi digitalisaation edistäminen.

Torstai-aamuna luin viestin, että kaikille ulkomailta saapuneille oli tullut vahva suositus pysyä kotosalla. Ja siitä kai tämä kaikki alkoi, minun osaltani, etätyö. Kiiruhdin työpaikalle pakkaamaan paperit ja siitä asti olen lymyillyt täällä etätyö-osastollani luurien, papereideni ja läppärini kanssa tukka sekaisin. Tarjoilen itselleni kahvia maitovaahdolla, rohmuan kaapeista pullapaketteja ja polttelen perheen lounaspuurot pohjaan. Työpisteeni on rivitalo-asuntomme sydämessä, eli keittiön pöydän äärellä ja siinä tavoitan myös hyvin luentojen taustalle arjen äänet eikä ergonomiasta ole tietoakaan. Välillä havahdun päähän liimautuneisiin kuulokkeisiin ja niskani särkyyn ja huikkaan teinillemme, häiritseekö tämä minun loputon luennointini tai onko hän kartalla Wilman, ClassRoomin ja muiden tiedotuskanavien keskellä. Tässähän me ollaan kaikki, elämän äänien ja arjen keskellä yhdessä luurien takana, ja uuden äärellä.

Etätyön digiloikka on läsnä kaikkialla. Moni mahdoton asia, muuttui mahdolliseksi yhtenä aamuna tai sitten päinvastoin. Nyt pari viikkoa keittiössä istuttuani alan herätä siihen, mitähän tässä oikein tapahtui. Nauhoitteiden, Padlettien ja pienryhmätehtävien keskellä kaipaisin vielä jotain. Pikkuhiljaa alan kysellä itseltäni, mitenhän tätä etäopetuksen arkea ja pedagogiikkaa olisi oikein hyvä tehdä ja miten osasin luoda vahvempaa vuoropuhelua digimaailmassa. Tänään naputin aamun jälleen koneella, mutta sitten pakkasin laukkuni, koirani ja ajelin metsään. Join kahvia, tuijottelin pilvien liikettä ja töyhtötintti kävi moikkaamassa satunnaisen opettajan ajattelua.

Luonnossa kaikki on niin kuin ennenkin, vaikka uutisvirtaa ja työn arkea seuratessa kaikki on toisin. Mietin miten tämä globaali Corona-kriisi koskettaa meitä kansalaisina ja asiakkaina niin eri tavoin. Miten erilaisia ovatkaan meidän mahdollisuudet ja eväsreput kohdata tätä kriisiä. Millaista turvattomuutta tämä meille kaikille tuottaa. Monesti puhutut digiosaamisen taidot tai digitaaliset välineet eivät ole samalla tavalla meidän kaikkien saatavilla. Tämä kriisi tekee konkreettisesti näkyväksi meidän epätasa-arvoiset mahdollisuuden osallistua tähän digitaaliseen maailmaan nyt kun ovia ja rajoja suljetaan.

Sama epätasa-arvoisuuden tunne ja syyllisyys, hiipii mieleeni, kun otan toisen kupin kahvia. Helppohan minun on täällä huokailla etätyön haasteista. Minun joka istun täällä kannon päällä turvallisesti. Vai olenko minä turvassa? Turvattomuutta ja syyllisyyttä kompensoin helposti suorittamalla, niin nyt etätöissäkin, istumalla ilman taukoja, tekemällä mahdollisimman paljon ja yhtä aikaa. Näyttämällä itselleen ja muille että olen kiireinen. Asioita on paljon, mutta välillä meinaan hävittää punaisen langan, miksi niitä teen, mikä olikaan se minun pedagoginen näkökulma. Varsinkin nyt kun toimintaympäristö on ei ole niin tuttu ja asiat on organisoitava uudelleen.

Jään miettimään, miten verkossa voisi olla erilaisia vuorovaikutuksen tiloja. Huomaan, että opiskelijat kaipaavat verkkoon myös vapaan vuorovaikutuksen tiloja. He eivät lähdekään kahvitauolla kupin kanssa karkuun, vaan juttelevat ja porisevat verkossa vapaasti keskenään. Niin mekin opettajina, olemmekin yllättäin kokouksissa varttia aikaisemmin ja porisemme. Se helpottaa, en ole yksin, vaikka en aina osaakaan, vaikka mikkini ei toiminut enkä löytänytkään koskaan Collaborationin pienryhmätilasta takaisin. En silti eksynyt kokonaan. Nauru, yhteinen tehtävä, ne pitävät pinnalla, vaikka puuro palaa.

Teksti: Miia Pasanen, lehtori, Karelia-ammattikorkeakoulu

Etusivun kuva: Daniel Frank / Unsplash

51 Artikkelin näyttökerrat